… tarkoitetaan useimmiten romaanin sovittamista näytelmämuotoon. Liikutaan siis lajista toiseen. Joskus, ja jopa valitettavan usein, tässä ilmenee ongelmia. Aina romaanin ansioille ei löydy tyydyttävää näyttämöllistä muotoa, ja dramatisointi jää killumaan alkuperäisteoksen ja jonkin ikuisesti toteutumatta jääneen välille. Näemme aihelmia, ideoita, henkilöiden aaveita, emme itsenäistä taiteellista entiteettiä.

Olen kirjoittanut useita näyttämösovituksia hyvin erilaisista romaaneista, ja päätynyt ajattelemaan, että meidän pitäisi luopua koko dramatisoinnin käsitteestä. En tarkoita, että luopuisimme siitä työn kuvauksena, sovitustyönä, vaan kerronnallisena lajina, teoksen määritelmänä. Jos haluamme, että uusi teos todella syntyy eikä jää harhailemaan ei kenenkään maalle, ja jos haluamme olla pettämättä itseämme taiteellisesti, olisi kenties hyödyllistä puhua vain romaaneista ja näytelmistä.

… olen pyrkinyt juuri tähän: kirjoittamaan romaanista näytelmän. Aivan kuten aiemmin esimerkiksi Bergmanin Yksityisten keskustelujen tai Tolstoin Sodan ja rauhan kohdalla, olen pyrkinyt pidemmälle kuin pelkän aineiston tuottamiseen tietyn produktion tarpeisiin: eheään, omille siivilleen nousevaan teokseen.

Klaanista löysin kaikki hyvän näytelmän ainekset. Tapahtumat nähdään yhden päähenkilön, Aleksanterin, näkökulmasta, ja kerronta seuraa hänen kamppailuaan tiiviissä aikajaksossa. Aleksanteria pidetään Sammakoiden rikosten ja päihteiden runteleman perheen toivona, ja hänellä olisikin mahdollisuuksia nousta marginaalista. Mutta riittääkö hänen itsetuntonsa ja uskonsa parempaan? Hän ihannoi setäänsä Leeviä, jonka hän näkee vapaana sieluna ja sankaririkollisena. Yrittäessään seurata Leevin jälkiä ja muuttua ihanteensa kaltaiseksi Aleksanteri ajaa itsensä umpikujaan, josta häntä ei pelasta edes orastava rakkaussuhde.

… Klaani on kuin käänteinen Tuntematon sotilas. Miehet, jotka ovat viruneet vankiloissa ja juoppoputkissa sodan aikana, käyvät toivotonta sotaansa virkavallan ja yhteiskunnan, ja ennen kaikkea itsensä kanssa. Johtavan rikostutkijan ja Aleksanterin suhteessa kaikuu Rikoksen ja rangaistuksen Porfirin ja Raskolnikovin tahtojen taisto.

Kirkastaakseni suhteiden ja toiminnan motiivien kudelmaa olen ottanut joitakin vapauksia, mutta pysytellyt päälinjoissa hyvinkin uskollisena alkuteokselle, ja uskoisin tekeväni oikeutta myös Kaukosen voimakkaille naisille, Ullalle, Mirjalle ja Raakelille. He ovat itsellisiä, tahtovia, moniulotteisia, seksuaalisia ihmisiä, eivätkä määrity vain miesten kautta. Kun Aleksanteri tulee ensimmäisen kerran tapaamaan Mirjaa, tämä hämmentää hänet nostamalla hameensa helmaa ja paljastamalla ettei hänellä ole pikkuhousuja. Aleksanterin äidin, Ullan, suhteista miehensä Samulin veljiin Benjaminiin ja Leeviin esitetään kaikenlaisia vihjailuja.

Kaiken kurjuuden ja kuolemankin läpi teoksesta paistaa syvä inhimillinen ymmärrys ja myötätunto kovia kokenutta perhettä kohtaan. Ja esikoiskirjailijan kerronnan ajoittaiset kömpelyydet antaa vaivatta anteeksi kun havaintojen ja detaljien tarkkuus kertoo itsekoetusta ja autenttista elämästä.

Pasi Lampela 2022