Näyttelijäkonkari on nauttinut eniten rosoisista, ristiriitaisista rooleista

Aina vain yhtä karismaattinen Tuija Vuolle näytteli vuoden 1984 Klaani -elokuvassa päähenkilön äitiä Ulla Sammakkoa Mika Kaurismäen ohjaamana. Vaikka näyttelijä itse ei ollut jälkeenpäin roolisuoritukseensa tyytyväinen, hän muistelee kuvausten olleen jännittävä kokemus.

Jääkö näyttelijä koskaan todella eläkkeelle työstään? 

Teatterineuvos Tuija Vuolletta haastatellessa tuntuu, että ei. Näyttelijälle välttämätön kyky ja halu tarkastella ja välittää ihmisyyttä, koko ihmisenä olemisen kirjoa, ei katoa mihinkään. Se vaikuttaa kumpuavan jostain syvältä, ihmisen omimmasta ja todellisimmasta ytimestä.

Vuolle kuvailee olleensa lapsesta saakka ujo ja sisäänpäin kääntynyt, kuten monet muutkin näyttelijät. Näyttelijänä olo onkin ollut hänelle keino päästä ulos kuorestaan ja todella näyttää itsensä muille.

– Vaikka usein kuulee sanottavan, ettei teatterityö ole mitään terapiaa, se on terapeuttinen ulostulo, joka auttaa. Sillä tavalla se parhaimmillaan antaa enemmän, jotain sisäistä ja näkemyksellistä, kun se tarve tuoda ulos on niin kovaa, hän pohtii.

– Se tervehdyttää. Roolityötä tehdessään voi olla niin monena ja kaikessa kuitenkin joutuu etsimään sen pohjan itsestään ja omista tunnoistaan.

Eikä tuo kokemus rajoitu suinkaan vain näyttelijään itseensä, vaan koskettaa myös yleisöä. Se näyttää katsojalleen peilin, jonka kautta tarkastella itseään ja omia tuntemuksiaan.Teatterilla onkin Vuolteen mielestä vertaansa vailla oleva kyky opettaa empatiaa. Kenties juuri siksi hänen mieluisin tyylilajinsa on tragikomedia, ja uran sykähdyttävimmät roolihahmot olleet ristiriitaisia ja rosoisia.

– Olen saanut tehdä tosi hienoja ja särmikkäitä, ristiriitaisia naisia, hän kertoo ja mainitsee esimerkkinä muun muassa Sofi Oksasen Puhdistuksen Aliiden, jota näytteli Tampereen Teatterissa vuonna 2010.

– Siinä oli sellainen ihminen, joka oli kovassa ristipaineessa.

Mieleen on jäänyt myös rooli Niskavuoren Loviisana Jotaarkka Pennasen ohjauksessa.

– Ensiksi pelästyin kauheasti, kun huomasin nimeni taululla. Kun ryhdyttiin tekemään, rakastuin siihen Loviisan hahmoon, siihen ihmiseen ja minkä asioiden kautta hän toimi ja suhtautui asioihin.

Klaani-elokuva oli teatterinäyttelijälle uusi kokemus

Tuija Vuolle näytteli vuonna 1984 ensi-iltansa saaneessa Klaani-elokuvassa Ulla Sammakkoa, eli päähenkilön äitiä. Roolihahmo ei ollut hänelle aivan ongelmaton. Hän myöntää nähneensä elokuvan vain kerran, mutta ei ole tyytyväinen suoritukseensa ja kuvailee olleensa roolissa mielestään ”aika heikko”.

– Viimeinen kohtaus äidin ja pojan välillä on ainoa, joka on jäänyt minulle siitä elokuvasta selkeästi mieleen. Se omasta mielestäni onnistui minulta parhaiten.

Muilta osin Vuolteella on elokuvan teosta sekavaksi jääneet mielikuvat. Toki aikaa on kulunut, mutta hän muistelee kokeneensa, ettei päässyt hahmoon kunnolla käsiksi. Kyseessä oli myös ensimmäinen kerta, kun hän teki elokuvatyötä.

– Olin kauhean otettu, että sain ensinnäkin olla mukana siinä. Kovalla kiihkollahan sitä tehtiin. Mikäli muistan oikein, Aki [Kaurismäki] oli vielä assistenttina Mikalle [elokuvan ohjaaja Mika Kaurismäki]. Molemmat veljekset olivat mukana siinä filmin tekemisessä, hän kertoo.

– Olin mielestäni aika jännittynyt, kun sitä ryhdyttiin tekemään. Muistan ne matkat Pispalaan, kun piti mennä kuvauksiin ja siellä oli nämä meidän maineikkaat vanhemmat miesnäyttelijät, Lasse Pöysti, Kari Väänänen, Juhani Niemelä ja ketä kaikkia siinä oli.

Vaikeatulkintainen Ulla Sammakko aikansa ilmentymänä

Tuija Vuolle arvelee jännityksen ja kokemattomuuden painaneen roolisuoritustaan. Ulla Sammakon hahmoa työstäessään hän luki Tauno Kaukosen Klaani-romaanin ja sai ohjeistusta rooliin ohjaaja Mika Kaurismäeltä. Silti hahmo ei auennut hänelle aikoinaan helposti.

Vuolle jopa pohtii, saiko roolin aikoinaan siksi, koska häntä pidettiin näyttelijänä omien sanojensa mukaan ”vähän seksityyppinä”. Tarinan päätteeksi roolihahmo myös pakenee tilannetta ja Klaanissa elämisen painetta. Hän arvelee hahmon jäävän kenties senkin vuoksi hieman näkymättömäksi.

– Nämä ovat olleet sellaisia asioita, jotka ovat vaikeuttaneet sitä työtä. En ole pystynyt käsittämään neuvoja, mitä ohjaaja on antanut siitä, mikä tämä nainen on.

Hän kiittelee Elina Rintalan roolisuoritusta Tampereen Teatterin Klaani-näytelmän Ullana.

– Sanoin hänelle, kun tapasin jälkikäteen, että olit kyllä hyvä, paljon parempi kuin minä, hän kertoo.

Esityksessä satsattiin hänen mielestään painokkaasti hahmon naiselliseen aistillisuuteen.

– Se on keinona kuitenkin aika ohut, kertoo enemmän elämäntavasta kuin luonteesta.

Ulla Sammakon hahmo asettui Vuolteen mielessä uuteen kontekstiin vasta elokuvan kuvaamisen jälkeen. Hän kertoo hämmästyneensä keskustellessaan Klaanissa kuvatusta elämästä ja aikakaudesta erään tamperelaisen rouvan kanssa. Tämä oli osannut kertoa ajan todellisista ”klaaneista”, jotka olivat vanhempaa ikäluokkaa.

– Ne on ollut todellisia tilanteita. Sodanjälkeisenä aikana pyrittiin pärjäämään rikollisuudella. Silloinhan miehet tietysti oli keskiössä ja naiset siinä mukana, ja jotkut kestivät sen paremmin, Vuolle toteaa. Hän pohtii, onko Tauno Kaukonen Klaania kirjoittaessaan siis katsonut tuon ajan yhteiskuntaa ja nähnyt, että kuvaamiensa ”klaanien” joukossa kulki juuri roolihahmo Ullan kaltaisia naisia – naisia, jotka olivat ja pysyivät näkymättöminä.

Vaikka kulttuuriala on kurimuksessa, teatteri on ikuista

Eläköitymisestä huolimatta Tuija Vuolteella riittää edelleen paloa ja intohimoa näyttelijäntyöhön, vaikka 80 vuotta täytettyään hänen fysiikkansa ei ole kestänyt aivan entisenlaista työskentelyä. Hänellä on kuitenkin pieni rooli muun muassa Panu Raipian ohjaamassa Kyllä isä osaa -elokuvassa, joka on tulossa ensi-iltaan tänä vuonna.

Keskustelu kääntyykin vielä kulttuurialalle kohdistuneisiin leikkauksiin, jotka ovat lisänneet alan epävarmuutta viime vuosina. Suunta ei ole suinkaan muuttumassa nykyisenkään hallituksen aikana.

Vuolle ei ole kuitenkaan heittänyt asian suhteen toivoaan:

– Nämä on näitä vaiheita, joissa aina mennään. Kyllähän teatterin kuolemista on moneen kertaan ennustettu. Aina vain teatteri pinnistelee.

Samassa jamassa ovat toki teatterin lisäksi myös muut taidemuodot. Niistä teatteri on kuitenkin eniten Vuolteen sydäntä lähellä. Hän toteaa sen tarjoavan elokuviin ja televisioviihteeseen verrattuna eläviä ihmisiä, ja uskoo sen juuri siksi kestävän ja kukoistavan tulevaisuudessakin.

– Olen jatkuvasti sitä mieltä, että teatteri on näistä taiteenlajeista se paras. Parhaimmillaan se on tuhat kertaa aidompaa.

Ja teatterissa on loppujen lopuksi kyse juuri ihmisyydestä ja aitoudesta, ei erikoistehosteista tai kuvakulmilla kikkailuista. Muuta ei Vuolteen mielestä tarvita.

– Kun tietää, mitä tekee ja haluaa ilmaista, se riittää. Voi luoda todella järisyttävän kokemuksen.

Kuvat ja teksti: Harri Hinkka.

Minna Soisalon hahmo oli Mirja, nuorten rakastavaisten toinen osapuoli. Hän päätyi mukaan elokuvaan vähän kuin vahingossa.

– Sain roolin sitä kautta, että Markku Halme – joka oli jo elokuvaan valittu – tunsi minut ystävien kautta. Markku ja ystäväni kehottivat minua hakemaan mukaan, koska olin heidän mielestään oikeannäköinen, muistelee Minna.

– Olin siihen aikaan mainospiirtäjänä yhdessä mainostoimistossa. Työkaverini otti minusta muutaman polaroid-kuvan, jotka toimitin Markulle ja hän toimitti ne Mikalle. Sitten muutaman päivän päästä sain puhelun töihin ja Mika pyysi minut koekuvauksiin.

– Koekuvauksessa oli paikalla totisen oloisia miehiä, jotka eivät koko aikana puhuneet juuri mitään. Muutaman päivän päästä sain työpaikalleni uuden puhelun, jossa Mika kertoi, että minut on valittu elokuvaan. Hän päätti puhelun vielä toteamalla, että ”ei sitten mitään diivan elkeitä”, naurahtaa Minna Soisalo. 

– Minusta Mikan kanssa oli tosi helppoa tehdä töitä. Toki minulla ei ollut vertailukohtaa ohjaajista, koska Klaani oli ensimmäinen elokuvani.

– Me oltiin silloin hirveän nuoria suurin osa. Minäkin vasta 21-vuotias. Koska olimme aika samanikäisiä kaikki, niin olihan meillä varsin hauska kesä.

– Olin mukana koko kesän ihan kuvausten alusta saakka, sillä Mika toivoi, että olisin siellä jo ennen omien kuvauspäivien alkamista, että näkisin, miten elokuvaa tehdään ja tutustuisin ihmisiin. Enhän minä tiennyt mitään elokuvan tekemisestä.

– Meillä oli kolme taloa käytössä – niissä asuttiin ja osittain myös kuvattiin. Esimerkiksi Aleksanteri Sammakon interiöörikuvaukset tehtiin meidän sosiaalitiloissa. Lasse Pöysti – joka oli jo siihen aikaan iso nimi ja Dramatenin johtaja – oli aluksi majoitettuna hotelli Rosendahliin, mutta hänkin halusi mieluummin asua meidän muiden kanssa Pispalassa. Niinä päivinä, kun hän oli mukana, minä nukuin maskihuoneessa ja Lasse minun huoneessani. Hän teki minuun suuren vaikutuksen.

– Elokuvan budjetti oli siihen maailman aikaan iso, mutta koska näyttelijöiden joukko oli iso ja kuvattiin paljon lokaatioissa, niin olihan se loppujen lopuksi aika pieni. Tekemisestä oli kaikenlainen glamour kaukana. Esimerkiksi tuotantopäällikkö Jaakko Talaskivi siellä keitteli soppaa koko porukalle ja itse olin välillä assarina.

– Olin jo aiemmin yrittänyt päästä Teatterikouluun, mutta se ei ollut päätavoitteeni. Ensisijaisesti halusin Taideteolliseen. Klaanin jälkeen ajatus Teakista heräsi isommin, mutta lähdin kuitenkin heti kuvausten jälkeen Lontooseen opiskelemaan maskeeraajaksi. Sieltä palattuani hain ja myös pääsin Teakiin.

– Klaanin lisäksi olin mukana myös Mikan ohjaamassa Paperitähdessä ja muutamassa tv-sarjassa. Sittemmin siirryin pois teatterialalta. Tällä hetkellä olen osa-aikaisena Lapuan kankureiden myymälässä ja lopun aikaa maalaan. Aloin muutama vuosi sitten paneutua kuvataiteisiin tosissaan ja vuokrasin itselleni työhuoneen. Rakkaus taiteeseen tuli jo kotoa, sillä molemmat vanhempani olivat kuvataiteilijoita.

Kuvausten jälkeen meillä oli vielä noin viikon mittainen ensi-iltakiertue. Lennettiin pitkin poikin maata eri kokoonpanoilla kertomassa elokuvasta.

.