Se kesä oli kuuma, tai ainakin lämmin, niin kuin kesät ennen olivat. Asuimme parissa vanhassa talossa Tampereen Pispalassa, siellä melkein ylhäällä, harjun päällä. Minulla oli sänkynä vanha laatikko punkka, joka natisi ja nitisi joka kerta, kun kylkeä käänsi ja sitähän tulikäänneltyä aika tiheään, ja touhuttua muutakin.

Olimme kuvaamassa elokuvaa nimeltä ”KLAANI, tarina Samakoiden suvusta”, joka perustui TAUNO KAUKOSEN saman nimiseen romaaniin. Se oli toinen iso elokuva, johon olin päässyt mukaan, sen seurauksena, että olin tavannut ohjaaja MIKA KAURISMÄEN Jussi juhlissa edellisenä keväänä. Aterioidessamme juttelimme innokkaasti ja siinä Mika jo vihjaisi minulle, että ehkä olisi roolia tarjolla seuraavana kesänä. Mitäpä minulla oli sitä vastaan, nuorella, innokkaalla näyttelijän alulla.

Niinpä pojat sitten kutsuivat minut ”kuvauspaikkoja katselemaan” Tampereelle kesän alussa. Ja minähän menin. Tietenkin. Myöhemmin ymmärsin, että tuo katselmus oli testi, että sovinko porukkaan, eli otanko viinaksia kuin mies, kuten tuolloin oli tapana kuvausporukoissa. Ja minä poika join. Join itseni sisään tuotantoon.

Kesällä alkoivat sitten kuvaukset. Muistan LASSE PÖYSTIN ja hänen karismansa, muistan kaverini MATTI PELLONPÄÄN hahmon Ritsarin, muistan tuotantopäällikkö JAKKULI TALASKIVEN toimiston, joka oli tapetoitu täysillä valkoviinikoreilla. Muistan kuinka hän vedätti, eli opetti nöösipoikaa, pyytämällä minulta ensin palkkakuittiin allekirjoituksen ja sitten kieltäytymällä antamasta rahoja. Sormea heristäen hän sanoi, että älä koskaan allekirjoita ennekuin rahat ovat kourassasi. Minä olin kohta purskahtaa itkuun, kun hän vihdoin virnuillen luovutti rahat. Hyvä opetus. En enää koskaan kirjoittanut ennen kuin rahat olivat plakkarissa.

Muistan JUHANI NIEMELÄN hurjan hahmon juoppona isänä ja ANTTI LITJAN näyttelemisen. Olin todellakin aloittelija heihin verrattuna. Sauna saaressa, Pispalan edustalla sijaitsevassa saaressa kuvasimme Sammakoiden piiloleirin. Jotenkin tuo paikka jäi mieleeni, samoin kuin aita Pispalan harjulla Näsijärven puolella. Kuvausten auto oli valkoinen Volga. Se oli minusta hieno peli ja niin ilmeisesti myös Mikan, koska hän oli sen ilmiselvänä filmiinsä valinnut.

Mutta parhaiten mieleeni jäi rakastavaisten piilopaikka, keskellä suota, tai melkein rämettä, Pyhäjärven salaisissa rantamaisemissa. Mieleeni jäi NIEMELÄN JUHANIN vaikuttava deliriumjuoksu läpi rämeikön. Tuolla rämeellä näin myöskin suurimman Suomessa kohtaamani hämähäkin. Se lymyili vesirajassa ja oli varmaankin viisi senttiä pitkä, siis vallan hirmuinen LUKITAR. Aikani sitä härnättyäni, jätin sen rauhaan, punomaan verkkojaan pienempien ötököiden päänmenoksi.

Kaiken kaikkiaan tuo kesä oli nuoruuteni yksi parhaista. San tehdä työtä ammattitaitosten kavereiden kanssa ja oppia heiltä filminäyttelemisen perusteet. Lisäksi tyttöjä piisasi ja elämä hymyili, aurinko paistoi ja viini maistui. Voi noita nuoruuden aikoja.

Kari Väänänen

Muistan hyvin hetken, kun minua tultiin testaamaan Klaani-elokuvaa varten. Olin silloin mukana Tsehovin Vanja-eno näytelmässä Mihail Astrovin roolissa, kun Kaurismäen klaani asteli paikalle katsomaan näytelmää. Tästä oli siis etukäteen jo sovittu ja tiesin heidän tulostaan. (Myöhemmällä iällä näyttelin Vanja enossa myös Serebrjakovin roolissa. Niin se käy, kun ikää tulee lisää – roolitkin vaihtuvat). Joka tapauksessa pojat tulivat katsomaan näytelmää ja lähtivät sitten jo väliajalla pois. 

Minä ajattelin, että no niin! Siinä meni se elokuvarooli. Tiesin, että kyseessä oli nimenomaan uuden elokuvan roolitus. Eipä niitä kiinostanutkaan, niin ajattelin, kunnes pienen hetken jälkeen puhelin soi ja kuului Mikan ääni: ”Juhani, tuletko mukaan ja näyttelet tämän Samuli Sammakon roolin?” Minä sanoin, että sopii, toki sopii … mutta tehän lähditte pois jo väliajalla teatterista. Me nähtiin jo se, mikä pitikin nähdä, rooli on sinun, sanoi Mika. Näin pääsin mukaan Kaurismäen elokuvaan.

Sitten tapasinkin pian elokuvaryhmän siinä kokoonpanossa kuin se oli sillä hetkellä. Kokoontuminen oli hyvin klassinen, mutta tiivishenkinen elokuvaryhmän kokoontuminen.

Oleskelimme ja asuimme sellaisessa purkutalossa tuolla Pispalanharjulla – taisi olla Mäkikadulla.

Sillä paikallahan on nykyisin jo uusi talo, sekin jo vanha. Joku oli tehnyt lihakeittoa ison kattilallisen, muistan sen hyvin. Siellä jopa Lasse Pöystikin yönsä vietti siihen aikaan.  Kaikki olivat yhdessä ja ryhmä hitsautuikin yhteen tiiviisti.  Vanha kaarti täydensi hyvin vasta-alkajia, jotka tulivat suoraan pystymetsästä. 

Itse en asunut ihan koko aikaa muun kuvausryhmän kanssa. Asuin vähän myöhemmin Palomäentiellä Pyynikillä. Oli paljon hoidettavia asioita ja toimiminen oli helpompaa kotoa käsin. 

Siihen alkuun syntyi melkoisia sattumuksiakin. Minulla oli aikoinaan koulukaverina kuvataiteilija Soisalon Juha Lahden lyseosta ja hänen tyttärensä näytteli nuorta naista, Mirjaa. Siitä tuli niin oma nuoruus mieleen.

Kuvauspaikoista ja hetkistä tuleekin muutama erityisesti mieleeni. Matonpesupaikalla on muuten vieläkin jäljellä sellainen röttelö, joka oli elokuvassa kioski, jonka penkillä sekoitin pilsneriä ja raakaa viinaa ja ryyppäsin sitä siinä.

Elokuvahan lähti liikkeelle ns. Vuorenmaan valtakunnasta. Se oli Kannaksenkadulla sijaitseva kolmikerroksinen talo, jonka jokaisessa kerroksessa oli oma sisäänkäynti. Talo oli melkein vastapäätä Mikko Alatalon kotia.

Elokuvassa siis varastin talon pyykkinarulta gobeliinin ja nousin sitten portaita harjulle. Se olikin mielenkiintoinen lähtö sille elokuvalle. Sehän oli komea kuva, kun Pispalanharjulta näkyi sekä Pyhäjärvi että Näsijärvi.

Se oli hyvin Tamperetta kuvaava alku. Kaikki tämä vaikutti minuun silloin voimakkaasti. Elokuvaa tehtiin useissa kuvauskohteissa, kuten esimerkiksi Saunasaaressa, joka onkin itse asiassa hyvin legendaarinen. Klaanissakin Tauno Kaukonen muistaakseni kuvaa sitä. Siellä oli nuorempien ja vanhempienkin äijien sauna kesäisin. Joku piti aina kiikarilla vahtia siltä varalta, että poliisivene tulee.

Joku sitten sanoi, että ei hätää, Laurilan Kalevi tulee. Kalevi kävikin aina siellä katsomassa tilannetta ja sanoi että olkaa pojat kunnolla ja jatkoi sitten matkaansa. Sellainen paikka oli Saunasaari kaiken kaikkiaankin.

Yhden kuvauspaikan muistan erityisen hyvin. Se oli eräs talo lähellä Kokemäenjoen latvoja. Sen omistajaa en tavannut, mutta hän vannotti, että heinänkorttakaan ei saa katketa pihalla. Se oli tulva-aluetta – puoliksi autio. Paikka oli käsittämättömän erityinen ja kaunis. Kuvauspaikkojen etsintähän oli Mikan, lavastajan ja valomiehen hommia. Itse on ollut kuvauspaikkoja valitsemassa, mutta hämmästelin aina niiden sopivuutta.

Vatialan hautausmaan muistan kuvauspaikkana myös erityisen hyvin. Oli roolihahmon isän hautajaiset. Minun piti kaatua hautaan laskiessani kukkia vainajalle. Se osoittautui todella vaikeaksi. Mika huusi, että älä koukista jalkojasi vaan kaadu sinne hautaan suorin vartaloin. Sanoin että tämä hauta on kuule kaivettu ihan normaalisyvyyteen ja jos minä tästä suorin vartaloin kaadun, niin lennän naamalleni tuonne alas arkun päälle. Ei se onnistu minulta millään se suorin vartaloin kaatuminen.

Sitten Mika tajusi, mistä on kysymys ja sanoi, että ”selvä pojat, pannaan pohjalle tyhjiä pahvilaatikoita ja niiden päälle patja ja katsotaan sitten uudelleen. Tehdään se rakennelma niin korkeaksi, että se näyttää kameraan siltä, kuin kaatuisit sinne pohjalle.” Sitten se suorin vartaloin kaatuminen onnistuikin ja leikkaus siihen päälle, jossa näytetään, miten retkotan siellä haudassa arkun päällä.

Kuvaustapahtumat olivat usein monimutkaisia ja matkan varrella improvisoitiin. Muistelen, että se, miten sinne hautaan putoaisin, oli kuvaaja Timo Salmisen keksintö.

Lasse Pöysti oli erityisen mieliinpainuva. Siilitukan rooli oli Pöystille poikkeuksellinen ja hieno roolisuoritus. Toki näyttelijäkaarti oli muutoinkin melkoinen Kari Väänästä, Antti Litjaa ja Matti Pellonpäätä myöten.

Lopuksi muistan, kun tehtiin promokiertue Turkuun. Mika ajoi ja sanoi matkan aikana, että kyllä hän laittoi tähän elokuvaan kaikkensa – enempää en olisi osannut. Jos ihmiset ei tykkää, niin antaa olla. Tämä on nyt tässä.

Klaani oli Mikan ensimmäisiä töitä. Lopputulos oli hieno sen ikäiseltä nuorukaiselta ja muutenkin. Siinä pyöritettiin kuitenkin jo isoa koneistoa.

Kuulin, että kirjan tapahtumat sijoittuvatkin 1940-luvulle. Tämä seikka antaa minulle tarinaan lisää syvyyttä. Olenhan itsekin 1940-luvun kasvatti ja kokenut sodan jälkeisen ajan ainakin välähdyksinä. En ole varma, ovatko mielikuvat oikeita, vanhemmilta kuultuja, valokuvista nähtyjä vai omia.

Olen syntynyt 1941 ja alan muistaa asioita 4-vuotiaasta lähtien, jolloin muutimme Hankoon. Isä oli haavoittunut ja pääsi työelämään takaisin. Olen kuitenkin syntynyt Vihdissä maalla. Pieni paikka, jota pommitettiin rajusti. Kausalassa oli höyryvetureiden juottopaikka. Ne tosin pommittivat pellolle ja ratapihalle ei osunut vaan ne putoilivat läheiselle pellolle.

Sodanjälkeinen aika oli raakaa. Omakotitaloja rakenneltiin ja ihmiset vaurastuivat. Siinä sitten yhteisöllisyys alkoi unohtua jo 1950-luvulla ja maailma alkoi muuttua varsinkin 60-luvulle tultaessa. Autoja osteltiin, niitä laitettiin, omakotitalojakin yhä rakenneltiin, mutta yhdessä ei enää oltu.

Minulta jäi koulut kesken ja tie vei sitten teatteriin. Sanotaan, että ainoa oppinut on itseoppinut – minäkin tavallaan olen juuri sellainen itseoppinut.

Romaanissa hyvää on se, että ihmiset pitävät yhtä ja pitävät jollakin kummallisella tavalla toisistaan. 

Klaani-elokuvalla oli suuri vaikutus sekä minuun että uraani. Sen jälkeen olinkin useammissa Kaurismäki-tuotannoissa – erityisesti Akin elokuvissa. Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa minulla oli isompikin rooli. Niillä kaikilla oli minulle suuri merkitys.

Sain muuten Klaanista Jussi-patsaankin, mutta en päässyt sitä hakemaan. Alkoholin käytön ja tupakoinnin lopetin jo 50 vuotta sitten. Ja hyvä niin, en olisi varmasti tätä Klaaniakaan jaksanut tehdä, jos olisin jatkanut samaa vauhtia kuin nuorempana. Lupasin silloin, että alan harrastaa pyöräilyä ja olin sopinut samalle janakohdalle Jussi-juhlan kanssa pyöräilymatkan Ranskaan. Niinpä Jussi-juhla jäi välistä. Jussi-palkinnolla ei silloin ollut niin suurta merkitystä kuin sillä on tänä päivänä.

Anssi Tikanmäkikin sai Jussin eikä suotta. Klaani-elokuvan tunnetuin kappale ”Balladi” on klassikkokappale. Aina kun kuulen Klaanin musiikkia, heräävät muistot väistämättä.

Klaani sopii hienosti näyttämölle.  Toki se paikallistuu, kuten kaikki näytelmät, mutta niin sen kuuluukin tehdä. On hienoa, että Klaani pääsee nyt teatteriin ja haluan itsekin kovasti nähdä sen. Tommi Raitolehtohan näyttelee siinä minun roolini Samulina ja Pasi Lampela on sille loistava ohjaaja.

Juhani Niemelää haastatteli Petri Kaukonen.