Klaanin Tarina oli osa Tauno Kaukosta itseään ja se kirjoitettiin moneen kertaan jokaisella kerralla tarkemmin ja tarkemmin lopputulosta hioen. Nuoruuden tapahtumien ja kokemusten ansiosta, hän sai aikaan sellaisen teoksen, jonka asiantuntevuudesta ei ollut epäillystäkään. Romaanin rikollisesta Sammakoitten suvusta Pispalan oloisessa ja näköisessä maisemassa. Tauno oli tämän maailman asiantuntija. Hän oli elänyt sitä maailmaa, jota Klaanissa niin elävästi kuvattiin; sota-ajan jälkeistä työläiskaupunkia, jossa isät eivät ehkä olleet palanneet sodasta tai olivat traumatisoituneita sodan kauhuista alkoholi- ja huumeongelmineen.  Äidit kävivät raskaissa tehdastöissä, olivat kotoa päivisin pois ja elättivät perheensä pienellä palkalla. Fokus oli arjessa selviytymisessä ja lapset saivat usein pärjätä omillaan.

Suurimman rikoksensa ja vapausrangaistuksensa jälkeen nuori Tauno irrotti siteensä Klaanin ympäristöön ja repäisi itsensä ulos vankilakierteestä, joka niin monelle muulle jäi päälle koko loppu iäksi.

Hän lähti äitinsä kasvusijoille ja muutti Petäjävedelle Soppelan taloon (äiti os. Soppela), ja tapasi siellä tulevan vaimonsa Taimin.  Nuoripari avioitui 1952 jolloin he muuttivat myös takaisin Tampereelle muutaman maatyövuoden jälkeen. Uusi osoite oli Keskustori 1 jossa Taunon leskiäiti Helmi Kaukonen asusteli pienessä yksiössään.  Taimilla ja Taunolla ei ollut mukanaan kuin perunakuorma Petäjäveden tuomisia. Tilaa kuitenkin riitti kaikille.

Alkoi uusi elämänvaihe; rakennustyövuodet 1952–1963, jolloin Tauno toimi rakennustyömailla maalarina.  Hän oli myös aktiivinen ammattiyhdistysmies.  Tätä vaihetta kuvasi voimakas levottomuus.  Muuttoja tehtiin vuoden välein ja osoitteita löytyykin Kaivokadulta, Pinninkadulta, Vuohenojalta, Lempäälän Kuljusta, Pispalasta ja Metsäkylästä.  Voidaan sanoa, että ensimmäinen Pirkanmaan kirjoituskilpailun voitto 1950- luvun lopulla sinetöi siirtymän kohti kirjailijan uraa.

 Tauno Kaukonen nousi Klaanillaan parrasvoihin sellaisella voimalla jota harvoin nähdään kun kyseessä on esikoisteos. Kukaan toinen kirjailija ei ole Suomessa saanut kahta akatemia-apurahaa esikoisteoksellaan. Klaani palkittiin myös Weilin+Göösin vuoden parhaana romaanina 1963. Kirja nousi kirjakauppaindeksien kärkeen useaksi vuodeksi. Tauno Kaukosesta tuli arvostettu ammattilainen.

Muut työt saivat väistyä ja kokopäiväinen kirjailijaura alkoi. Vakiintuminen uudelle uralle näkyi myös arkielämässä. Aikaisempi tiheä muuttosykli ja levottouus tasaantui ja Tauno Kaukonen asuikin perheineen osoitteessa Rongankatu 11 vuodesta 1965 vuoteen 1982 ja viimeisen vuotensa Turtolan Sotilaankadulla. Tauno Kaukosen perheeseen kuului Taimi vaimon (os Mäkinen) lisäksi Rauni tytär (1955-2014) ja Petri poika (1965-). Vaikka Tauno Kaukosen tuotanto rajoittuu kolmeen romaaniin ja kuunnelmiin sekä novelleihin, hän oli ja on edelleenkin erittäin tunnettu ja arvostettu kirjailija niin lukijoiden kuin kollegoidenkin piirissa. Hän veti pitkään kynäilypiirejä Tampereen työväenopistossa ja auttoi useita harrastajia kirjallisella polullaan uran alkuvaiheissa.

Hänen koko loppuelämäänsä kuvasi melankolia ja väsymys. Hän oli voimakkaan kaksijakoinen ja jopa mustavalkoinen, samalla humaani persoona.  Hän pyrki äärettömään rehellisyyteen ja oli sitä myös taiteilijana. Hän toisaalta osasi arvostaa saavutuksiaan ja toisaalta ei kuitenkaan ollut tasapainossa itsensä kanssa. Hän ei koskaan tuonut esille menneisyyttään mutta jokin osa hänestä näytti jääneen vankeuteen. 

Henkinen väsymys, fyysiset sairaudet ja lopulta vatsahaavan aiheuttama verenmyrkytys jouduttivat Tauno Kaukosen kuolemaa. Hän menehtyi varhaisessa 54-vuoden iässä Tampereen Keskussairaalassa.

Aadolf Albin Kaukosen (hitsari) ja Helmi Kaukosen (os. Soppela – kutoja) kouluttamattoman työläisperheen lapsista kehittyi taiteilijoita; Taunon Veikko-veli toimi ammattinäyttelijänä Kuopion kaupunginteatterissa 1960-luvulla ja voitti myös osaltaan Pirkanmaan kirjoituskilpailun 1950-luvun lopulla. Toinen veli Pertti Kaukonen toimi rakennusmaalarina. Heidän kaksi sisartansa menehtyivät lapsina.

Tauno Kaukonen on haudattu Tampereen Messukylän hautausmaalle. Hänen teoksensa ja Tauno itse elävät vahvasti hänen läheistensä ja ystäviensä, Taunon kirjallisuuden, Mika Kaurismäen elokuvan, Anssi Tikanmäen musiikin ja nyt myös teatterissa Pasi Lampelan dramatisoinnin avulla ja kautta.

Ken Surmais Suuren Linnun 1971

Iltasanomat otsikoi: Syksyn paras romaani sai murskavastaanoton.

Matti Rinteen arvostelussa 3.11.1971 hän kirjoittaa lisäksi; Tauno Kaukosen romaani Ken surmais suuren linnun, on minusta ilahduttavimpia tapahtumia kirjallisuudessamme pitkiin aikoihin.

Rinne viittaa arvostamansa Pekka Tarkan arvosteluun: On varmasti totta, että Kaukosen romaani on huono dekkarin parodia, mutta huom, se ei pyrikään olemaan sitä. Ken surmais suuren linnun, on yksinkertaisesti dekkarin muotoon kirjoitettu romaani, erittäin lukukelpoinen ja vetävä.

Hän jatkaa: David Munne ei ole nykyajan Don Quijote vaan Daavid joka käy Goljatin kimppuun, vie voiton ja huudetaan kuninkaaksi. Goljat on johtaja Mäkipekka, häikäilemättömiä keinoja käyttävä autokauppias ja miksi ei myös yhteiskunta, joka sallii hänen menettelynsä.

David ja hänen mainio apulaisensa saavat Mäkipekalta toimeksiannon, mutta pian osoittautuukin, että sen tarkoituksena on leimata heidät syyllisiksi johtajan omiin rötöksiin. Takaa-ajajista tuleekin takaa-ajettuja.

Romaanissa on oikeita rikoksia, jopa murhia, joten sen voi lukea vaikkapa tavallisena dekkarina. Mutta sen sankarit käyvät paljastamaan myös yhteiskunnan pyhittämää rikollisuutta joka tässä tapauksessa ilmenee liike-elämässä.

Ken surmais suuren linnun, on näin ollen vahvasti yhteiskuntakriittinen ja piikkejä saavat yhtä lailla työväenjohtajat, kapitalistit kuin demokratisoijat poliitikoista puhumattakaan.

Romaani on nautinnollinen romaani. Kaukonen tahtoo sanoa, että ihminen on taustansa vanki mutta voi myös vapautua siitä. Sama teemahan on myös Klaanissa.  David Munne, romaanin päähenkilö. Kokee eräänlaisen herätyksen.

Tauno Kaukosen romaanissa on yhtymäkohtia tamperelaiseen liikemieheen Pekka Mäkiseen, joka tuli kuuluisaksi Santalahden Tulitikkutehtaan tontille ruostumaan jätetyistä kuorma-autoista, joihin liittyy kaikenlaista tarinaa. Mielenkiintoiseksi asian kuitenkin tekee se, että sekä Tauno Kaukonen että Pekka Mäkinen olivat molemmat 1920-luvulla syntyneitä Koivistonkylän kasvatteja.

Mielestäni (Petri Kaukonen – kirjailijan poika) Tauno Kaukosella oli tässä kohdin mukana myös jotakin henkilökohtaista kaunaa. Isäni oli nuorisorikollinen – Pekka Mäkinen rikastunut liikemies.

Olisiko siellä isäni nuoruusvuosina tapahtunut jotakin joka jäi mieleen ja hampaankoloon siinä määrin, että hänelle syntyi tarve kirjoittaa rikosromaani jossa David nousee Goljatia vastaan. David Munne Mäkipekkaa? Myös Hannu Karpo käsitteli asiaa Taru autojen herrasta: 

Veräjättömän tarina 1975

Veräjättömän tarina on yhden päivän romaani ja sukutarina. Tarinat ja muistelot antavat ajallisen perspektiivin tähän kulminaatiohetkeen, isännän merkkipäivän aattoon.

Päivän monipolvisia tapahtumia seuraillessa tulee mieleen Putkinotko. Kirkas kesäpäivä on kummankin romaanin taustana. Molemmissa ryypiskellään pontikkaa, yritetään hallita suurta lapsilaumaa, vietetään holtitonta elämää, odotetaan ja saadaan vieraita. Tauno Kaukosen romaanissa riittää komiikkaa; juopunut isäntä kontillaan pontikkavarastolla vastassaan alkoholisoitunut kukko. Kuolonkelmeiksi muuttuneet kasvot ja päälaki, johon on erehdyksessä hierottu silikonia aurinkovoiteen asemasta. Poika ampumassa risukkoon sammunutta isäänsä mäyränä.

Tauno Kaukonen kertoi kuulleensa erilaisia sukutarinoita pienestä pitäen. Tämä Veräjättömän talo on maaseudulla, sen miljöön Kaukonen tunsi lapsuus ja nuoruusvuosiltaan. Maalla suvut tuntevat toisensa tarkkaan. Myös oman suvun ihmisistä ja heidän heikkouksistaan maaseudun ihmisillä on realistinen käsitys. Tästä johtuu, että ihmisillä on siellä paljon venyvämpi ja pitkäjännitteisempi suhtautumistapa kuin kaupungissa, jossa välienselvittelijäksi hyvin äkkiä otetaan poliisi.

Juhlapäiväänsä odotellessa talon isäntä Profeetta tajuaa, että jokin on pielessä Veräjättömän tilalla. Se on alkanut elää veräjätöntä aikaa. Sen vuosikymmenien elämä on alkanut säiröilemään ja luistamaan oudoille raiteille ja minkäänlainen vakuuttelu ei sitä voi pelastaa.

Veräjättömän tarinasta on sanottu, että se on kuin rosoinen pahka perinteisen maaseuturealismin kyljessä. Tauno Kaukonen tarinoi oudon maahisensa Profeetan profetioissa teräviä mietteitä politiikasta, uskonnosta, aatteista, ihmisen raadollisuudesta ja paremman kaipuusta.